- 10 vuoden sodan, pisimmän johon USA on osallistunut, jälkeen on tilanne pahempi kuin koskaan. Vuonna 2011 kuoli eniten siviileitä tähän mennessä. Suomi osallistuu tähän imperialistiseen seikkailuun, koska sen uskotaan hyödyttävän suomalaisia kapitalisteja. CWI kannattaa yhteistä joukkotaistelua sotaa ja imperialismia vastaan. Vain jos joukot pakotetaan ulos voivat afghaanit itse määrätä tulevaisuudestaan. Tämän voi saada aikaan vain työläisten ja köyhien liike naisten sortoa vastaan sekä demokraattisten oikeuksien palauttamisen ja massiivisen jälleenrakentamisohjelman puolesta. Tämä on mahdollista vain, jos otetaan avuksi sosialistinen ohjelma jossa avainteollisuudet ja luonnonvarat otetaan julkiseen omistukseen ja niistä määrätään demokraattisesti alhaalta päin, kansan tarpeiden mukaan, sanoi Jonas Brännberg.

Sosialistisen Vaihtoehdon ja CWI:n seuraava suurempi tapahtuma Suomessa tulee olemaan Tampereen Sosiaalifoorumi 16-17 toukokuuta

- Pysäyttäkää militarisointi – ei Natolle!

- Suomi ulos Afghanistanista!

- Demokraattisten ja ammattiyhdistysoikeuksien puolesta

- Ei lisääntyvälle valvonnalle – ei ACTA:lle, poliisin lisätyille valtuuksille ja korkeammille muureille pakolaisia vastaan

- Sosialistinen taistelu Suomea ja Eurooppaa hallitsevia suurpääoman hallituksia vastaan – Yhteinen taistelu Kreikan, Espanjan ja muun Euroopan sekä maailman työläisten ja nuorten kanssa

Avoin kokous 1 Toukokuuta 13:00 (vappumielenosoitusten jälkeen).  Yhteystiedot: info@sosialistit.org

Miksi Suomi sotii Afghanistanissa? Onko Suomi imperialistinen? Miksi demokraattisia oikeuksia supistetaan Euroopassa? Kokouksessa keskustellaan näistä kysymyksistä sekä vastauksista niihin, ja siitä mitä voimme tehdä pysäyttääksemme militarisoinnin ja sodat, sekä hyökkäykset demokraattisia oikeuksia vastaan.

HUOM: Englanninkielinen alustus.

Järjestäjä: Sosialistinen Vaihtoehto.

www.sosialistit.org www.socialistworld.net

”Aukio oli täynnä väkeä. Ihmisiä ikkunoissa, talojen katoilla. Punaliput oli nostettu liehumaan liekkien lailla Suurkirkon portaill Eero Antikainen pitää puhetta. Toisinaan hänet keskeyttää ukkosen jyrinän lailla kantautuva jyrinä -’Suomalainen työläinen mieluummin nääntyy nälkään kuin alistuu sorron alle.’ ” Näin Matti Kurjensaari kuvailee kirjassaan ”Suomalainen päiväkirja” lakkokokoontumista Senaatintorilla Helsingissä maaliskuun 16. päivänä. 50 000 ihmistä oli kokoontunut mahtavana voimannäyttönä. Kolme päivää myöhemmin saatiin aikaiseksi sopimus, joka jotakuinkin täytti kaikki työläisten vaatimukset. Jälkikäteen lakosta sanottiin ”ettei se saavuttanut mitään tuloksia.” Tämän herjauksen takana oli sosialidemokraattien oikeistosiipi, joka painoi jarrua yhteiskunnallisessa  kamppailussa tulevina vuosina, antaen hallitsevan luokan ottaa takaisin sen mitä he olivat lakossa menettäneet.

Voidaksemme ymmärtää yleislakkoa meidän on palattava toisen maailmansodan aikaan. Vuoden 1939 syksyllä Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen epäonnistuneiden neuvottelujen jälkeen, joissa Stalin vaati Suomea luovuttamaan maa-alueita Karjalan kannaksellta turvatakuiksi Leningradille, maan toiseksi suurimmalle kaupungille. Neuvostoliiton johto oli huolestunut – eikä täysin syyttä – että Suomi avaisi oven Saksan hyökkäykselle.

Suomen hallitseva luokka oli nojannut sekä Saksan että kotimaisten fasistiliikkeiden tukeen 1930-luvun ajan. Esimerkiksi Suomen vuoden 1918 vallankumouksen murskanneita suojeluskuntia ei oltu lakkautettu. Kommunistinen puolue oli kielletty ja fasistinen Lapuan liike oli ilman valtiovallan puuttumista murhannut kommunisteja, ammayhdistysaktiiveja ja jopa kansanedustajia. Arviolta jopa 700 ihmistä muilutettiin Neuvostoliiton rajalle. Vasta kun Lapuan liikkeen miehet kidnappasivat entisen porvaripresidentti Ståhlbergin ja yrittivät muiluttaa hänet Neuvostoliiton rajalle  puuttui valtio asiaan.

Tästä huolimatta osan 1918 sisällissodan tappiossa menettämästä voimastaan takaisin saanut suomalainen työväenliike oli voimakkaan fasisminvastainen. Neuvostoliiton hyökkäys 1939 kuitenkin mahdollisti suomalaisen työväestön kääntämisen Neuvostoliittoa vastaan, ja hallintseva eliitti saattoi saada hinkumansa liiton Hitlerin kanssa. Talvisodan loputtua Suomen aluemenetyksiin (Karjalan kannas, paloja Pohjois-Karjalasta) Neuvostoliitolle molemminpuolisten järkyttävien tappioiden jälkeen maaliskuussa 1940 liittyi suomi Saksan rinnalle 1941 jatkosotaan.

Huolimatta lupauksistaan 1939 vaaleissa toimia sotaa ja fasismia vastaan päätyi suuri osa Sosialidemokraattista puoluetta tukemaan kuitenkin tukemaan sotaa ja fasismia. Esimerkiksi, Väinö Tanner, sosiaalidemokraattinen ministeri sanoi saksalaiselle lehdistölle seuraavaa: ”Meillä ei ole epäilystäkään, ettemmekö yhdessä Saksan ja Saksalle ystävällismielisten maiden  rinnalla saata tämän kamppailun euroooppalaisen kulttuurin puolesta onnelliseen loppuun” (Suomen kahdet kasvot, A.F. Torni).  Mutta sodalle oli vastustustakin, jota ilmaistiin myös eduskunnassa.  Kuusi sosialidemokraattista kansanedustajaa, nk. ”kuutoset”, protestoivat sotaa vastaan. Tästä hyvästä heidät vangittiin ja tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin ”valtionpetoksen valmistelusta”. Sotaonnen kääntyessä hallitsevan luokan unelmat Suur-Suomesta vaihtuivat ankariin rauhanehtoihin. Suomen täytyi luovuttaa 12% pinta-alastaan ja maksaa 300 miljoonaa dollaria sotakorvauksia. 90 000 suomalaista kuoli sodan aikana .

Sodan jälkeen sodanlietsojat olivat erittäin vihattuja. Samaan aikaan kommunistit ja Neuvostoliitto vahvistuivat oltuaan se päävoima joka oli pysäyttänyt fasismin. Lokakuussa 1944 kommunistit yhdessä kuutosten ja joidenkin muiden radikaalien kanssa perustivat SKDL:n. He saivat neljänneksen parlamenttipaikoista vuoden 1945 maaliskuun vaaleissa ja olivat suurempi puolue kuin sosialidemokraaatit ja Maalaisliitto. Kommunisti Yrjö Leino nousi ministeriksi. Ammattiliitot kasvoivat ripeästi ja SAK kolminkertaisti jäsenmääränsä alle vuodessa sodan jälkeen.

Lakkoja puhkesi, lähinnä inflaation ja elinkustannusten nousemisen vuoksi.Vuonna 1947 puoli miljoonaa työpäivää menetettiin lakkoilun vuoksi. Arabian tehtaalla Helsingissä ja Kemissä pohjoisessa puhkesi korpilakkoja, jotka kärjistyivät kahakoiksi poliisin kanssa sosialidemokraatttisen sisäministerin Aarre Simosen käskyjen seurauksena. Vuoden 1949 ”veritorstaina” poliisi ampui rikkurien vastaiseen mielenosoitukseen ja kaksi mielenosoittajaa sai surmansa.

Hallitus vastasi radikaaliin ilmapiiriin ja estääkseen väkivalaisen luokkataistelun puhkeamisen turvautumalla hinta- ja palkkasäätelyyn valtalain nojalla (Huom! Valtalailla tämän artikkelin yhteydessä ei viitata valtalakiin 1917, vaan sodanjälkeisessä Suomessa lain mahdollistamaan palkka- ja hintasäännöstelyyn.). Kylmän sodan alkaessa ja Neuvostoliiton varjossa sosialidemokraatit alkoivat kamppailun puhdistaakseen radikaalit ja kommunistit ammatiliitoista ja muilta tärkeiltä yhteiskunnan sektoreilta. Leino joutui jättämään hallituksen 1948. Radikaalit liitot kuten Kuljetustyöväen liitto sekä Maa- ja Uittotyöväen liitto erotettiin SAK:sta.

1950-luvulla hallituskriisit seurasivat toisiaan. Esimerkiksi Urho Kekkonen (Maalaisliitto) johti viittä (!) eri hallitusta vuosien 1950-1954 välillä. Poliittisen kriisin taustalla oli huono rahataloudellinen tilanne, hallitusten heikko sosiaalinen pohja yritettäessä pitää SKDL hallituksen ulkopuolella, sekä valtalakiin liittyvä inflaation uhka. SAK oli uhannut useasti yleislakolla ennen vuotta 1956 kun valtalain suoma säännöstelypolitiikka oli tulossa päätökseensä ja työnantajat kieltäytyivät koronneisiin elinkustannuksiin tarvituista palkankonrotuksista.

Kekkosen viides hallitus kaatui 1955 vain koska ei kyennyt saamaan eduskunnan enemmistön tukea valtalain jatkamiselle saman vuoden joulukuun viimeisen päivän jälkeen. Seurauksena olivat suuret hinnannousut alkuvuodesta 1956. Kun hallitus kieltäytyi ottamasta uudelleen käyttöön hintasäännöstelyä ja työnantajat kieltäytyivät 12 markan palkankorotuksista tunnilta, SAK julisti yleislakon. ”Vain kaksi vaihtoehtoa on jäljellä: joko hyväksyä alempi elintaso tai taistella”, totesi SAK.n puheenjohtaja Eero Antikainen.

Lakko oli täydellinen alkaessaan maaliskuun ensimmäisenä päivänä, vaikka vain 50% työläisistä kuului liittoon eikä lakkoetuja ollut. Ainoastaan SAK:n päättämien erivapauksien vuoksi puolet työvoimasta jatkoi työskentelyä.

Tammikuussa 1956 Urho Kekkonen valittiin presidentiksi ja hän antoi sosialidemokraattien K.A. Fagerholmille tehtävän muodostaa hallitus. Fagerholm nimitti välittömästi välityslautakunnan, joka maaliskuun 11. päivänä antoi SAK.lle ehdotuksen, jonka tämä torjui. Syy miksi SAK kieltäytyi oli, että työnantajien koronneet palkkakustannukset oltaisiin maksettu veronmaksajien rahoilla ja uudet palkkaneuvottelut tulevien hinnannousujen varalta oltaisiin kielletty. Välityslautakunta erosi, ja sitä seurasi  tulokseton suora neuvottelu SAK:n ja työnantajien välillä ministerien osallistuessa ”tarkkailijoina”.

Vaikka lakon aikana sattui sangen vähän yhteenottoja, joitakin vakavia yhteentörmäyksiä sattui, kuten eritoten nk. ”bensiinisota”. SAK oli antanut erivapauden ”välttämättömälle liikenteelle” lakon suhteen, mikä tarkoitti että myös huoltoasemat saattoivat jatkaa bensiininsaantiaan. Jotkut huoltoasemat kuitenkin yrittivät hyötyä tilanteesta myymällä bensiiniä muullekin liikenteelle. Vastavetona työläiset pyrkivät pysäyttämään polttoainetoimitukset niille huoltoasemille, jotka eivät noudattaneet sääntöjä. Tähän valtiovalta vastasi laittamalla ratsupoliisit kaduille. Eräässä tapauksessa Rautatietyöläisten liitto päätti asettaa joukon vetureita tiensuluksi polttoainekuljetuksille. Tästä hyvästä veturinkuljettajat tuomittiin lakon jälkeen.

Maaliskuun 16. päivän mielenosoitus Senaatintoilla Helsingissä oli valtaisa voimanosoitus ja lakon käännekohta. 50 000 työläistä osoittti, että yli kahden viikon lakon jälkeen halukkuus taistella oli kaikkea muuta kuin ohi. Päinvastoin, lakko oli saanut työläiset ymmärtämään voimansa. ”Ihmiset täyttävät kadut laidasta laitaan. Muu liikenne on mahdotonta. Ei voi toivoa parempaa todistusta joukkojen vallasta.”, sanoi Matti Kurjensaari.

Kuten venäläinen vallankumouksellinen Lev Trotski kirjoitti, yleislakko asettaa kysymyksen kenellä on valta yhteiskunnassa. Ja eduskunnan oikeusasiamies Paavo Kastari täysin oikeassa kun hän nyreissään valitti että ”Kaikki valta ja auktoriteetti on SAK:n toimeenpanevan komitean käsissä”.

Joukkomielenilmausta seuraavana päivänä pääministeri Fagerholm esitti uuden välitysehdotuksen. SAK torjui sen jälleen, sillä naiset oltiin jätetty vaaditun 12 markan tuntikorotuksen ulkopuolelle, saaden vain 10 markkaa. Lopulta viimeisessä vedoksessa jonka SAK hyväksyi maaaliskuun 19. päivä lähes kaikki heidän vaatimuksensa hyväksyttiin – ainoana toteutumatta jääneenä harjoittelijoiden ja oppipoikien palkat, jotka nousivat vain 8 markkaa tunnilta.

Lakon aikana SDP ei koskaan täysin tukenut lakkoa, vaikkakin enemmistö SAK:n johtokunnasta oli sosialidemokraatteja. Lausunto 17. päivältä maaliskuuta totesi ”puolueen jäsenten ja tukijoiden tulevan seuraamaan lakonjohtajien ohjeita” ja puolueen toivovan ”lakon loppuvan tavalla joka .. luo pysyvän tuotannollisen rauhan joka turvaa elintason”.

Lakko radikalisoi suomalaisia työläisiä ja toi SAK:lle paljon uusia jäseniä. Jotta  tuo kehitys oltaisiin tukahdutettu alkuunsa porvaristo ja sosialidemokraattien oikeistosiipi käynnistivät mittavan lokakampanjan lakon saavutuksia vastaan. Se, ettei lakkoa ja taistelua jatkettu esim. korvausvaatimuksilla uusista hinnannousuista ja että elintaso tämän vuoksi laski, otettiin lyömäaseeksi lakkoa vastaan. Hallituksen ja SAK:n sosialidemokraattien välinen juopa laajeni ay-aktiivien painostuksesta, ja johti puolueen jakaantumiseen 1957, kun oikeistosiiven onnistui nostaa sodanlietsoja Väinö Tanner takaisin puolueen johtoon. Kolme vuotta myöhemmin myös SAK jakautui.

Vuoden 1956 yleislakko on merkkipaalu suomalaisen työväenliikkeen historiassa. Se näytti miljoonalle suomalaisille työläiselle sen voiman joka työläisillä on kun he toimivat yhteistyössä. Se myös näyttää tämän päivän työläisille ja sosialisteille miksi oikeistolaidan väki ammattiyhdistysliikkeessä ja nyttemmin koko porvarillistunut Sosialidemokraattinen puolue tekee kaikkensa välttääkseen taistelua ylipäänsä, ja yleislakkoja erityisesti: tietoisuus ja radikalisoituminen, jonka kamppailu työväestön parissa herättää, uhkaa heidän omia asemiaan ja kapitalistista järjestelmää jota he loppujen lopuksi puolustavat.

Jonas Brännberg

Sosialistinen Vaihtoehto  Committee for a Workers International (CWI)

www.sosialistit.org            www.socialistworld.net

VLADIMIR LENIN, Venäjän vallankumouksen johtaja, kirjoitti vuoden 1917 puolivälissä: Suuret vallankumousmiehet saivat elinaikanaan kestää sortajaluokan jatkuvaa vainontaa, heidän teoriansa on otettu vastaan mitä raivokkaimmalla kiukulla, hurjimmalla vihalla, irvokkaimmalla valhe- ja parjausryöpyllä. Heidän kuoltuaan heistä yritetään tehdä vaarattomia pyhäinkuvia, yritetään niin sanoaksemme julistaa heidät pyhimyksiksi, myöntää heidän nimelleen jonkinlainen kunnia sorrettujen luokkien ”lohdutukseksi” ja petkuttamiseksi, riistäen vallankumoukselliselta opilta sen sisältö, tylsentäen sen vallankumouksellista kärkeä, mataloittaen tätä oppia.”

Kun Yhdysvaltain joukot valtasivat Bagdadin 10. huhtikuuta 2003, puolustusministeri Donald Rumsfeld julisti innostuksen huumassa: ”Saddam Hussein on nyt passitettu oikealle paikalleen – Hitlerin, Stalinin, Leninin ja Ceausescun rinnalle – epäonnistuneiden, julmien diktaattoreiden pantheoniin”. 80 vuotta Leninin kuoleman jälkeen maailman hallitsevat luokat yhdistävät hänet yhä mitä julmimpiin diktaattoreihin.

PER-ÅKE WESTERLUND tarkastelee vuosikymmeniä kestäneen mustamaalauksen taustaa.

Lenin, alkuperäinen diktaattori?

Lenin kuoli 21. tammikuuta 1924, mutta oli siinä vaiheessa jo ollut vakavasti sairas ja poissa poliittisesta työstä vuoden 1922 lopusta saakka. Hänen kuolemansa jälkeen maailman hallitsevat luokat eivät kuitenkaan ole suinkaan yrittäneet kanonisoida häntä. Venäjän vallankumouksen, ”kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa”, synnyttämä pelko sai heidät sen sijaan jatkamaan ”mitä raivokkaimman kiukun, hurjimman vihan ja irvoikkaimman valhe- ja parjausryöpyn” vuodattamista. Koskaan aiemmin eivät kapitalistit nimittäin ole olleet niin lähellä kaikkien voittojensa ja valtansa menettämistä maailmanlaajuisesti kuin vuosina 1917-1920.

Leninin vastaisia kampanjoita käytetään yhä työläisten ja nuorison pelottamiseen vallankumouksellisten ajatusten ja taistelun parista. Siksi tämän päivän sosialistien on osattava vastata valheisiin ja panetteluun Leninistä ja Venäjän vallankumouksesta. Kuvitelma katkeamattomasta linjasta Leninistä Staliniin, ja edelleen Leonid Brezhneviin ja Mikhail Gorbachoviin on kenties historian suurin väärennös. Julkaisut kuten Kommunismin Musta Kirja (Stephane Courtois, Nicolas Werth, Jean-Louis Panne, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek, Jean-Louis Margolin – Harvard University Press, 1999) eivät kerro mitään Leninin johtamien bolshevikkien toimintalinjoista saati heidän päätöksistään välittömästi Lokakuun vallankumouksen jälkeen 1917. Niin ikään niissä pimitetään1920-luvun taistelu nousevaa stalinismia vastaan, jonka Lenin itse pani alulle. Ne eivät myöskään kykene selittämään sitä yksipuolista sisällissotaa, jonka Stalin kävi 1930-luvulla kaikkia Leninin entisiä tovereita ja liittolaisia vastaan.

Eräs arvostettu historioitsija, joka myönsi eron Leninin ja Stalinin välillä oli EH Carr, joka kuvasi miten Leninin hallinto rohkaisi työväenluokkaa osallistumaan aktiivisesti puolueen ja kansakunnan asioihin. Tämä asenne demokratiaa ja työläisten oikeuksia kohtaan poikkesi täysin Stalinin myöhemmin pystyttämästä diktatuurista. Lokakuussa 1917 työväen neuvostot (sovyet) ottivat vallan, ja heidän demokraattisesti valitsemansa valtuutetut nimittivät hallituksen. Työläisten oikeudet, kuten lakko-oikeus, turvattiin laissa. Tehdaskomiteoiden perustamista ja kollektiivisiä neuvotteluja kannustettiin. Bolshevikit eivät kannattaneet minkään, edes porvarillisten, puolueiden kieltämistä niin kauan kuin ne eivät avoimesti ryhtyneet aseelliseen vastarintaan. Alunperin ainoastaan järjestö nimelta Mustat Sotniat, radikaalien vastaiseen väkivaltaan sekä juutalaisväestöä vastaan kohdistuviin pogromeihin erikoistunut protofasistinen puolue, kiellettiin.

Stalinin vastavallankumous

JO BOLSHEVIKKIHALLITUKSEN ensimmäiset päätökset todistivat sen maailman edistyksellisimmäksi. Niihin kuuluivat muun muassa uudet naisten tasa-arvon turvaavat lait, kuten oikeudet avioeroon ja aborttiin. Antisemitismi ja rasismi kiellettiin laissa. Sorrettujen kansakuntien annettiin itse määrätä tulevaisuudestaan. Neuvosto-Venäjä oli ensimmäinen valtio joka yritti, kurjista materiaalisista olosuhteista huolimatta luoda uuden, sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen.

Stalinismi tuhosi Leninin Neuvostoliiton ja hänen poliittisen ohjelmansa. Stalinistisen byrokratian valtaantulo merkitsi vastavallankumousta kaikilla saroilla kansallistettua taloutta lukuunottamatta. Työläisten, naisten ja sorrettujen kansakuntien oikeudet murskattiin rautasaappaan alle. Sen sijaan että työväen valtio olisi ”kuihtunut pois” – kuten sille Leninin mukaan oli tarkoitus käydä – siitä kasvoikin jättiläismäinen, sortava poliisi- ja sotilaskoneisto. Stalinismi oli nationalistinen diktatuuri, joka toimi loisorganismina suunnitelmatalouden ruumiissa. Tämä ei ollut työväenluokan vallankumouksen välttämätön seuraus, vaan johtui konkreettisista olosuhteista kuten vallankumouksen eristyneisyydestä – varsinkin Saksan vuosien 1918-23 vallankumouksen tappiosta – sekä Venäjän taloudellisesta taantumuksesta. Stalinismi ei kuitenkaan kyennyt kaappaamaan valtaa kohtaamatta vastarintaa, joka oli nujerrettava verisellä poliittisella vastavallankumouksella.

Stalinin puhdistukset ja noitavainot vuosina 1936-38 eivät olleet sokeita ja sattumanvaraisia tekoja vaan byrokraattien reaktio kasvavaan vastarintaan. Pääsyytettynä näissä valeoikeudenkäynneissä oli Leninin liittolainen vuodelta 1917, Leo Trotski, ja hänen seuraajansa, joita vangittiin ja teloitettiin tuhansittain. Trotski – joka puolusti ja kehitti Leninin ja boshevikkien ohjelmaa – karkoitettiin Neuvostoliitosta vuonna 1929 ja vuonna 1940 Stalinin palkattu kätyri murhasi hänet Meksikossa.

Trotskista tuli Stalinin hallinnon päävihollinen, koska hän oli 1917 henkilökohtaisesti johtanut vallankumousta Leninin rinnalla (kun taas Stalin oli epäröinyt ja pysytellyt taustalla), koska hän analysoi ja paljasti yksityiskohtia myöten Stalinin hallinnon hirmuteot, ja koska hän loi ohjelman stalinismin syrjäyttämiseksi ja työväen vallan palauttamiseksi.

Myös länsimaiden porvarilliset ja sosialidemokraattiset poliitikot yrittivät pilata Trotskin mainetta marxilaisena vallankumousjohtajana. He ymmärsivät, etteivät hänen aatteensa uhanneet ainoastaan Stalinin vaan myös kapitalistien valta-asemaa. Norjan, jossa Trotski oli silloin maanpaossa, hallitus ei antanut hänen julkisesti puolustaa mainettaan Moskovan oikeudenkäyntien aikana vuonna 1936. Kun Stalin vuonna 1943 lakkautti Kommunistisen Internationaalin (joka oli perustettu vuonna 1918 helpottamaan maailman vallankumouksellisten ryhmien yhteistyötä), saadakseen aikaan liiton Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian kanssa, New York Times totesi, että Stalin oli vihdoin hylännyt Trotskin suunnitelmat maailmanvallankumouksesta.

Stalinin entinen vakoojapäällikkö Leopold Trepper kirjoitti myöhemmin: ”Kuka silloin protestoi? Kuka nousi ja ilmaisi avoimesti vastustuksensa? Kunnia tästä kuuluu trotskilaisille. Johtajansa, jonka itsepäisyys palkittiin jäähakun iskulla, esimerkkiä seuraten he taistelivat stalinismia vastaan aina viimeiseen hengenvetoon saakka, ja he olivat ainoat jotka näin tekivät. Tänään trotskilaisilla on oikeus syyttää niitä jotka kerran ulvoivat susilauman mukana.” (The Great Game, 1977)

Verratkaamme tätä kommenttia siihen, kun Winston Churchill 1950-luvulla kutsui Stalinia ‘suureksi venäläiseksi valtiomieheksi’. Leninin ja Trotskin johtama hallitus ennen Stalinin poliittista vastavallankumousta ei pitänyt omien etujensa ajamista tärkeimpänä tavoitteenaan. Heidän tekojaan ohjasivat periaatteet, ennen kaikkea tavoite saattaa työväen taistelu maailmanlaajuiselle mittakaavalle; ja milloin he joutuivat perääntymään tai tekemään kompromisseja, tämä myönnettiin avoimesti.

Stalinismi puolestaan käytti sisällissodan vuosien ja nälänhädän luomia olosuhteita hyväkseen voidakseen luoda täysin uudenlaisen poliittisen järjestelmän. Stalinistista yhteiskuntaa kuvattiin ihanteellisena haavemaana. Samalla pystytettiin diktatuuri ei ainoastaan Neuvostoliitoon, vaan myös kaikkiin ”kommunistisiin” puolueisiin kansainvälisellä tasolla. Tämä kehitys jatkui yhä kun stalinististen maiden taloudet olivat huippulukemissaan 1950- ja 60-luvuilla.

Bolshevikkipuolueen sisäiset väittelyt ja muut perinteet oli tuhottu 1920- ja 1930-luvuilla. Retoriikassaan stalinismi säilytti yhteyden vallankumoukseen, Marxiin ja Leniniin, muuttaen ne uskonnollisiksi symboleiksi, koska tämä auttoi hallitusjärjestelmien lujittamisessa. Byrokratia halusi ottaa kunnian vallankumouksesta, mikä itsessään on todiste sen viehätysvoimasta. Lopputulos oli kuitenkin se, että luottamus marxilaisuuden ja leninismin konsepteihin alkoi horjua. Maailman työläiset ja sorretut tulivat tästä lähin yhdistämään ne loismaiseen diktatuuriin.

Kansainvälinen sosialidemokratia ja porvariluokka hyväksyivät varauksetta Leninin aatteiden stalinistisen väärennöksen. Oli heidän etujensa mukaista salata Leninin todellinen ideologia. Trotski ja hänen kannattajansa puolustivat Leninin poliittista perintöä ja vastustivat Stalinin rakentamaa henkilökulttia. Poiketen länsimaalaisten poliitikkojen pinnallisesta kritiikistä Trotski muotoili tieteellisen ja luokkapohjaisen kritiikin stalinismia vastaan. Trotski esimerkiksi varoitti Stalinin sotilaiden toteuttamasta maatalouden pakkokollektivoinnista vuosina 1929-33 (samalla kun Leninin vastainen propaganda on toisinaan väittänyt Leninin panneen pakkokollektivoinnin täytäntöön).

Kirjassaan Petetty Vallankumous, vuodelta 1936, Trotski selitti yksityiskohtaisesti miten Stalinin toimintaperiaatteet olivat päinvastaiset kuin Leninin mitä tulee niin kulttuuriin, perheeseen, maatalouteen, teollisuuteen, demokraattisiin ja kansallisiin oikeuksiin jne. Stalin poikkesi myös täydellisesti Leninin ohjelmasta ja metodeista kaikissa kansainvälisissä kysymyksissä, ja etenkin työväenluokan itsenäisyyden välttämättömyydestä; Kiinan vallankumouksessa 1927-29, fasismin vastaisessa kamppailussa Saksassa, Espanjan 1930-luvun vallankumouksessa, ja ylipäänsä kaikissa ratkaisevissa taisteluissa. Näin ollen tämän päivän Leninin vastaiset kommentoijat päätyvät myös Stalinin leiriin Leniniä ja Trotskia vastaan väittäessään vallankumouksellista taistelua ’epärealistiseksi’.

1917: mitä saavutettiin?

HELMIKUUN VALLANKUMOUS vuonna 1917 syrjäytti tsaarin diktatuurin, mutta uusi tilapäinen hallitus jatkoi vallankumoukseen johtanutta politiikkaa. Ensimmäisen maailmansodan kauhut jatkuivat, maakysymystä ei ratkaistu, vähemmistökansallisuuksien sorto lisääntyi ja nälänhätä kaupungeissa kasvoi. Vaaleja ei järjestetty vaan työläisten ja köyhien maanviljelijöiden sorto yltyi. Tämä kehitys, josta porvarilliset historioitsijat vaikenevat, loi pohjan bolshevikkien ja lokakuun vallankumouksen saamalle tuelle väestön keskuudessa.

Siinä missä Rumsfeld ja kumppanit turvautuvat pelkkiin iskulauseisiin, yrittävät Kommunismin Musta Kirjan kaltaiset julkaisut antaa historiallisia ja tosiasioihin perustuvia todisteita panettelulleen. Nicolas Werth joka kirjoitti bolshevikkeja käsittelevän luvun yrittää käytännössä sivuttaa vuoden 1917 syksyn poliittiset tapahtumat. Hän käy lyhyesti läpi Toisen Neuvostokongressin, kokouksen joka valitsi Leninin hallituksen, päätökset rauhasta ja maanjaosta. Tämä oli se kokous, joka otti ajaakseen köyhien helmikuusta lähtien asettamat vaatimuksia mittavasta maanjaosta.

Bolshevikkipuolue oli se ryhmä joka itse asiassa toimeenpani sosialistivallankumouksellisten puoleen iskulauseen ’maa kuuluu sen viljelijöille’, eli että 100 miljoonalle maattomalle maatyöläiselle oli jaettava maata. (Sosialistivallankumouksellisilla oli laaja tuki maanviljelijäväestön keskuudessa, mutta puolue jakautui luokkaviivojen mukaisesti. Vasemmistosiipi liittyi Neuvostohallitukseen vain yrittääkseen syrjäyttää sen vuonna 1918.) Kolmekymmentätuhatta koko maata viljelevän väestön vihaamaa rikasta maanomistajaa menetti korvauksetta maansa.

Bolshevikkihallituksen rauhaa koskeva asetus oli historiallinen päätös, jota miljoonat sotilaat ja heidän perheensä olivat kaivanneet yli kolmen vuoden ajan. Tämä Venäjän vallankumouksen ja sitä vuoden päästä seuranneen Saksan vallankumouksen seuraus, joka päätti ensimmäisen maailmansodan (vuoden 1918 marraskuussa) on täydellisesti hautautunut Leninin ja vallankumouksen vastaiseen panetteluryöpyn alle.

Werth kirjoittaa Mustassa Kirjassa että Bolshevikit ’vaikuttivat’ kehottavan ei-venäläisiä kansoja vapauttamaan itsensä. Tosiasiassa hallitus julisti kaikki kansat tasa-arvoisiksi ja kannatti kaikkien kansojen itsemääräämisoikeutta ja oikeutta muodostaa omia valtioita, sekä kaikkien kansallisten ja uskonnollisten etu-oikeuksien lakkauttamista. Musta Kirja vaikenee myös täysin päätöksistä lakkauttaa kuolemantuomio armeijassa ja kieltää rasismi. Myöskään sitä että Neuvosto-Venäjä ensimmäisenä valtiona myönsi naisille aborttioikeuden ja oikeuden avioeroon ei mainita. Täysin uutta oli myös työväenyhdistysten ja tavallisten kansalaisten oikeus painaa lehtiä ja kirjoja, joka teki painovapaudesta enemmän kuin tyhjän lupauksen. Lukuisat silminnäkijät todistavat että kritiikki oli sallittua. Reformistiset menshevikit ja anarkistit toimivat täysin vapaasti ja järjestivät suuria mielenosoituksia Georgi Plekhanovin ja prinssi Pjotr Kropotkinin hautajaisten yhteydessä vuosina 1918 ja 1921.

Bolshevikkien enemmistö kasvoi edelleen Kolmannessa Neuvostokongressissa, joka oli ensimmäinen Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Kongressin valitsemaan uuteen toimeenpanevaan komiteaan kuului 160 bolshevikkia ja 125 vasemmisto-sosialistivallankumouksellista. Mutta myös kuusi muuta puoluetta oli edustettuna, esimerkiksi kaksi menshevikkijohtajaa kuului komiteaan. Neuvostodemokratia levisi jokaiseen kylään jokaisella alueella. Työläiset ja köyhät maanviljelijät perustivat paikallisia neuvostoja, jotka kaatoivat entiset hallitsijat. Neuvostovalta merkitsi sitä, että pienet etuoikeutetut ryhmät kuten palkkatyövoiman ostajat ja muut, jotka elivät toisten työn kustannuksella sekä munkit, papit ja rikolliset jäivät vaille äänioikeutta. Tätä on syytä verrata useimpiin Euroopan maihin, joissa niin äänioikeus kuin oikeus muodostaa ammattiyhdistyksiä siihen aikaan puuttui useimmilta työläisiltä ja kaikilta naisilta.

Lenin kuvasi vallankumouksen historiallista merkitystä: ”Neuvostohallitus on ensimmäinen (tai jyrkästi katsottuna toinen, ottaen huomioon että Pariisin Kommuuni [1871] teki samoin) hallitus joka on ottanut kansan, varsinkin sorretun kansan, edustajia hallintotehtäviin.Tuhannet esteet estävät työväkeä osallistumasta porvarillisiin eduskuntiin (jotka eivät sitä paitsi edes määrää tärkeimpiä asioita, joista päättävät pankit ja pörssit) ja työläiset myös tietävät, tuntevat, näkevät ja ymmärtävät täydellisesti kuinka vieraita nämä instituutiot heille ovat – että ne ovat porvariston työkaluja työväenluokan sortamista varten, vihamielisen ja heitä riistävän vähemmistöluokan laitoksia”.

Samalla Leninillä oli aina internationalistinen näkökanta. Hän jopa varoitti käyttämästä Venäjän kokemuksia mallina, jota seurata muissa olosuhteissa: ”Työläisdemokratia, jonka yksi ilmenemismuoto neuvostohallitus on, on tuonut mukanaan ennennäkemättömän demokratian kehityksen ja laajennuksen kansan suurelle enemmistölle, työläisille ja riistetyille”. ”On otettava huomioon että kansalaisoikeuksien poistaminen riistäjiltä on puhtaasti venäläinen kysymys eikä työväenluokan diktatuurin yleinen ominaisuus” (Työväen vallankumous ja luopio Kautsky, 1918).

Lenin huomautti että työväenluokan voitto ”ainakin yhdessä kehittyneistä maista” muuttaisi Venäjän vallankumouksen roolin: ”Tällöin Venäjä lakkaa olemasta mallina ja siitä tulee jälleen jälkeenjäänyt maa (sanan ’neuvosto’– ja sosialistisessa merkityksessä)”. (Radikalismi, kommunismin lastentauti, 1920).

Neuvostojen vastainen ’ristiretki’

TYÖVÄEN EDUSTAJAT ottivat lokakuussa vallan Pietarissa lähestulkoon ilman verenvuodatusta. Voidaan jopa sanoa että bolshevikit olivat liiankin armeliaita vihollisiaan kohtaan. Moskovassa kenraalit jotka olivat yrittäneet asevoimin estää työväkeä vapautettiin lupausta vastaan, etteivät yrittäisi samaa uudelleen!
Venäjän vallankumouksen viholliset, kuten Victor Serge kuvaa kirjassaan Venäjän Vallankumouksen vuosi 1 (1930), sitä vastoin pitivät periaatteenaan, että bolshevikkeja vastaan olivat kaikki keinot sallittuja. Alkuun he toivoivat että armeija olisi murskannut uuden hallituksen heti lokakuun jälkeen. Kun näin ei käynyt, he järjestivät kapinoita ja vahingontekoja samalla kuin aseistivat vastavallankumouksellista ’Valkoista’ armeijaa.

Sorretut kansakunnat – Baltian maat, Suomi, Ukraina jne – olivat olleet helmikuussa 1917 perustetun tilapäisen hallituksen suorassa valvonnassa. Kun niille myönnettiin kansallinen itsemääräämisoikeus lokakuussa astui niiden kansallinen porvaristo etualalle – muttei suinkaan turvatakseen itsenäisyyden, vaan kutsuakseen imperialismin sotajoukot hyökkäykseen vallankumouksellista hallitusta vastaan. Ukrainassa Saksan armeija ilmaisi kiitollisuutensa kieltämällä saman ’radan’ (eduskunnan) joka sen oli maahan kutsunut. Kansallisia oikeuksia ei sen koommin Ukrainassa nähty ennen kuin bolsevikit ja neuvostovalta olivat voittaneet.

Ruotsalainen Leninin vastainen kirjailija Staffan Skott todistaa tahtomattaan vallankumouksen vapauttavan vaikutuksen, ja sen että se murskattiin vasta Stalinin aikana: ”Tsaarin aikana Valko-Venäjän ja Ukrainan kieliä ei ollut hyväksytty. Itsenäinen kulttuuri – kirjallisuus, teatteri, sanomalehdet ja taide – kehittyi nopeasti molemmissa maissa vallankumouksen jälkeen. Stalin ei kuitenkaan tahtonut ’itsenäisyyden’ menevän liian pitkälle ja muuttuvan todelliseksi itsenäisyydeksi. 1930-luvun jälkeen Ukrainan ja Valko-Venäjän kirjallisuudesta ei ollut jäljellä paljoakaan – useimmat kirjailijat oli joko ammuttu tai lähetetty vankileireihin kuolemaan”.

Luodakseen kuvan eristyneistä bolshevikeista, Werth kirjoittaa Mustassa Kirjassa, että ainoastaan ”eräät sosialistivallankumouksellisten vasemmistosiiven jäsenet” tekivät yhteistyötä bolshevikkien kanssa lokakuun jälkeen. Mutta hänen on myönnettävä, että vuoden 1917 lopussa ei enää ollut olemassa vakavaluontoista oppositiota uutta hallitusta vastaan. Myös vastavallankumouksellisen väkivallan heikkous tuossa vaiheessa antaa kuvan bolshevikkien todellisista aikeista. Jos Leninin tarkoitus oli aloittaa sisällissota – kuten Musta Kirja ja muut väittävät – miksei se sitten alkanut ennen kuin vuoden 1918 puolivälissä?

Vuoden 1918 ensimmäisen puoliskon aikana ’punainen’ puoli teloitti kokonaisuudessaan 22 henkilöä – vähemmän kuin Texasin osavaltio kuvernööri George W. Bushin hallintoaikana. Rauhanomainen politiikka oli yhä voimassa. Neuvostoissa käytiin vilkkaita debatteja bolshevikkien ja muiden poliittisten suuntausten edustajien välillä.

Venäläinen ja kansainvälinen upseerikasti ja porvaristo olivat kuitenkin jo päättäneet sotilaallisesta ratkaisusta. Kevään 1918 sisällissota Suomessa, jossa valkoisen puolen voitto vaati 30 000 työläisen ja köyhän maanviljelijän hengen, toimi kenraaliharjoituksena Venäjän tilannetta varten. Uusi liittouma, tarkoituksenaan hyökätä Venäjälle ja kukistaa vallankumous, muodostui kahden imperialistiblokin välillä jotka olivat äskettäin sotineet toisiaan vastaan kolmen vuoden ajan (15 miljoonaa kuoli ensimmäisessä maailmansodassa). Brittiläinen Saksan vastainen propaganda jätti täysin mainitsematta Saksan hyökkäyksen Venäjälle keväällä 1918.

Winston Churchill keksi 1919 nimityksen ’14 kansakunnan ristiretki Neuvostovaltaa vastaan’. Siinä vaiheessa Neuvostohallitus oli valkoisten kenraalien piirittämänä; Pjotr Krasnov ja Anton Denikin uhkasivat sitä etelästä, Saksan armeija lännestä ja tsekkiläiset joukot idästä. Suurin osa invaasiosta tapahtui vuonna 1918. Brittiläinen armeija nousi maihin Murmanskin satamassa luoteis-Venäjällä kesäkuussa. Kaksi kuukautta myöhemmin brittien ja Ranskan joukot valtasivat Arkangelin kaupungin, jossa Yhdysvaltain joukot yhtyivät niihin myöhemmin. Elokuussa Yhdysvallat lähetti 8 000, ja Japani 72 000, sotilasta valtaamaan Vladivostokin kauko-idässä. Saksan ja Turkin joukot valtasivat sillä välin Gruusian, joka myöhemmin siirtyi brittien vallan alle. Gruusiasta tuli Denikinin armeijan pääasiallinen tukikohta. Muihin hyökkääjiin kuuluivat m.m. Romania, tsekkiläisten sotavankien legioona, Puola, Unkari Bulgaria ja Baltian maat.

30. elokuuta 1918 bolshevikkijohtaja Moisei Uritsky murhattiin ja Lenin haavoittui vakavasti murhayrityksessä. Kahta kuukautta aiemmin oikeistososialistivallankumoukselliset olivat murhanneet toisen bolshevikin, Pietarin Neuvoston lehdistökomissaarina toimineen V Volodarskin. Oppositiopuolueiden kasvava verenhimoisuus todistettiin jälleen myös Bakussa, Azerbaizdanin pääkaupungissa. Bolshevikkien menetettyä enemmistönsä Bakun Neuvostossa menshevikit ja sosialistivallankumoukselliset kutsuivat brittijoukot maahan ’luomaan demokratian’.

Päin vastoin kuin mytologia väittää, bolshevikkijohtajat erosivat viroistaan vapaaehtoisesti, mutta pidätettiin ja teloitettiin brittikomentaja W. Thompsonin käskystä. Sisällissodan todellisuus voitti bolshevikkien halukkuuden antaa toisille puolueille mahdollisuus voittaa enemmistö työväenluokasta puolelleen. Bolshevikkien syyskuussa 1918 julistamalla ’punaisella terrorilla’ ei ollut mitään yhteistä sen kanssa mitä tänään kutsutaan terrorismiksi. ’Punainen terrori’ oli julkista, Neuvostovallan hyväksymää ja suuntautui niitä vastaan jotka olivat julistaneet sodan hallitusta ja neuvostoja vastaan. Sen tarkoitus oli puolustaa vallankumousta ja sorrettujen vapauttamista imperialismista, kolonialismista, orjuudesta ja riistosta.

Suomen ja Bakun esimerkit olivat näyttäneet miten pitkälle vastavallankumoukselliset kenraalit olivat valmiita menemään ’valkoisen terrorinsa’ kanssa. Jopa Werth Mustassa Kirjassaan tuntee itsensä pakotetuksi kuvaamaan tunnelmia Valkoisten leirissä. ’Alas juutalaiset ja komissaarit’ oli yksi Leniniä ja Zinovjeviä vastaan käytetty iskulause. (Zinojev tuomittiin myöhemmin väärin perustein Stalinin teatterioikeudenkäynneissä, ja teloitettiin vuonna 1936). Ainoastaan vastavallankumouksen antisemitismi voi selittää sisällissodan julmuuden Ukrainassa. Valkoiset joukot käyttivät iskulauseita kuten ’Ukraina ukrainalaisille ilman bolshevikkeja ja juutalaisia’ ja ’kuolema juutalaiselle roskaväelle’. Puna-armeija murskasi amiraali Aleksandr Kolchakin joukkojen tukemat kasakoiden kapinat. Mustan Kirjan mukaan kasakoita vainottiin erityisesti, mutta heidän tarkoituksistaan ei ole mitään epäilystä: ’Me kasakat vastustamme kommunisteja, kommuuneita (yhteismaanviljelystä) sekä juutalaisia’. Werthin arvioiden mukaan 150 000 henkilöä menehtyi Denikinin joukkojen suorittamissa juutalaisten vastaisissa pogromeissa vuonna 1919.

Vaihtoehtoja?

VENÄJÄLLÄ 1917 ja seuraavina vuosina ei ollut mitään mahdollista ’kolmatta tietä’ neuvostovallan ja taantumuksellisen poliisivaltion välillä. Varsinkin menshevikkien ja sosialistivallankumouksellisten toiminta näytti tämän todeksi. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana oli suuri osa menshevikkipuolueen johtajista liittynyt sovinistien ja patrioottien leiriin ja ilmaissut tukensa tsaarin armeijalle imperialistisessa sodassa. Kun bolshevikit julistivat perustuslakia säätävän kansankokouksen hajotetuksi tammikuussa 1918, molemmat puolueet aloittivat neuvottelut Ranskan ja Britannian edustajien kanssa. Tsekkiläisen legioonan suojeluksessa ja yhteistyössä porvarillisen Kadettipuolueen kanssa ne perustivat kesäkuussa uuden kansankokouksen Samarassa lounais-Venäjällä. Tämä elin julisti neuvostot lakkautetuksi valvomallaan alueella. Paikalliset bolshevikit surmattiin verilöylyissä. Jopa kansankokouksen oma lehdistö kutsui tapahtumia ’lynkkausepidemiaksi’.

Leninin vastustajien lopullinen argumentti on että ’kommunismi’ on tappanut enemmän kuin 85 miljoonaa ihmistä – kommunismin arkkivihollisen RJ Rummelin mukaan jopa 110 miljoonaa. Mutta jo Mustan Kirjan mainitsemien lukujen tarkastelu paljastaa, etteivät stalinismi ja Leninin hallinto olleet sama asia. Stephane Courtoisin mukaan 20 miljoonaa ’kommunismin uhreista’ menehtyi Neuvostoliitossa. Vuosina 1918-23 kuolleiden määräksi väitetään kuitenkin ’satoja tuhansia’. Tätä sisällissodan uhrien määrää voidaan verratta esimerkiksi niihin 600 000 jotka saivat surmansa USA:n pommituksissa Kambodjassa 1970-luvulla, tai niihin kahteen miljoonaan jotka kuolivat Indonesian sotilasvallankaappauksen jälkeen 1960-luvulla. Musta Kirja laittaa syyn kaikista sisällissodan uhreista, kuten myös niistä 150 000, jotka Valkoinen armeija murhasi pogromiensa aikana, Leninin ja bolshevikkien niskoille.

Sergen mukaan neuvostoviranomaiset tuomitsivat 6 000 henkilöä kuolemaan vuoden 1918 toisella puoliskolla sisällissodan riehuessa – eli vähemmän kuin kuoli yhdessä ainoassa päivässä Verdunin taistelun aikana ensimmäisessä maailmansodassa. Näiden tapahtumien ja Leninin kuoleman välisenä aikana Courtois sanoo viiden miljoonan kuolleen vuoden 1922 nälänhädän seurauksena. Venäläiset kommunistit ja heidän kannattajansa ympäri maailmaa ovat kuitenkin osoittaneet, miten tämä katastrofi oli seurausta länsivaltojen kauppasaarrosta ja tietoisesta näännytyspolitiikasta vuodesta 1919 eteenpäin. Tuonti ja vienti Venäjälle oli käytännössä supistettu nollapisteeseen. Mm Ruotsi osallistui Venäjän taloudelliseen saartoon.

Jopa ’ruumiita laskevat’, Leninin vastaiset akateemikot päätyvät tulokseen, että useimmat Mustan Kirjan luettelemat ”kommunismin uhrit” menehtyivät joko Stalinin tai stalinististen hallitusten aikana. Tämä ei kuitenkaan vaikuta Courtoisin tai muiden kommunismin vihollisten lopputuloksiin. He eivät tahdo varoittaa stalinismista, vaan ”halusta muuttaa maailmaa ihanteiden nimessä”.

Puna-armeija voitti sisällissodan, koska väestö niin Venäjällä kuin ulkomaillakin tuki yhteiskunnallista vallankumousta. Pelko vallankumouksista kotona pakotti imperialistiset voimat vetäytymään Venäjältä. Kommunistinen Internationaali sai kuudessa kuukaudessa perustamisestaan 1918 yli miljoona jäsentä. Puolet näistä asui maissa, joita Venäjän tsaari oli aiemmin hallinnut. Eri maiden uusilla kommunistipuolueilla ei kuitenkaan ollut bolshevikkien kokemusta. Nämä olivat rakentaneet puolueensa kahden vuosikymmenen kamppailuiden aikana – vuoden 1905 vallankumouksessa, Bolshevikkien suuruudenaikana 1913-14, jne. Muun Euroopan – etenkin Saksan – vallankumousten tappio loi perustan stalinismille. Nyt on aika uuden sukupolven sosialistien, jotka valmistautuvat maailmaa pian vavisuttaviin tapahtumiin, oppia totuus Leninistä ja Bolshevikeistä.

Sosialistinen Vaihtoehto                   Committee for a Workers International (CWI)
www.sosialistit.org                             www.socialistworld.net

Tuskin ketään hämmästyttää, että Helsingin Sanomat kehuu uuden budjetin ja eläkesopimuksen ’Suomen mallia’ maasta taivaisiin. Tässä osoitetaan suosiota mallille jossa työläisten oikeudet kielletään täysin kun taas kapitalistit välttyvät tappioilta – ammattiyhdistysten ja niin kutsuttujen työväenpuolueiden puuttumatta asiaan. Tämä politiikka ei ole ratkaisu mihinkään, eikä sille ole loppua näkyvissä. Irlannissa sama ’sovinnollisuus’ on johtanut siihen, että julkinen sektori aiotaan puolittaa vuoteen 2014 mennessä samalla kun maan nuoriso pakenee olosuhteiden pakosta joukoittain ulkomaille.

Ei myöskään ole yllättävä, että Hufvudstadsbladet arvioi, etteivät budjetin leikkaukset tule riittämään pitkällä tähtäimellä. Samanaikaisesti Nordea raportoi ennätysvoittoja, ja Finnairin johtokunta jakaa itselleen bonuksia samalla kuin lentohenkilökunnan palkkoja lasketaan. Leikkauspolitiikan lisäksi on nähtävissä uusliberaalinen järjestelmänvaihdos julkisella sektorilla. Muun muassa koulutusmäärärahojen leikkaukset yhdessä oppilaitosten ‘tuloksellisuuteen’ sidottujen määrärahojen kanssa ovat omiaan tekemään tasavertaisen opiskelun mahdottomaksi.

Vasemmistoliiton ja sosiaalidemokraattien osallistuminen tähän politiikaan istumalla oikeiston johtamassa hallituksessa on historiallinen petos. Viime vuosina ammattiyhdistykset ovat järjestäneet monta tärkeää lakkoa ja esimerkiksi paperityöläiset, ahtaajat ja bussinkuljettajat ovat onnistuneet pysäyttämään monia työnantajan työntekijöitä kohtaa suuntaaamia hyökkäyksiä. Samalla on marssittu ulos työpaikoilta protestina leikkauksia ja lakkautuksia vastaan. Mutta sen sijaan että vasemmistopuolueet olisivat ohjanneet tämän itävän taistelutahdon uuden maanlaajuisen kapitalisminvastaisen työväenliikkeen rakentamistyöhön, ovat VAS ja SDP puukottaneet työläisiä selkään menemällä mukaan suurpääoman hallitukseen.

Puolustusministeri Stefan Wallinin (RKP) mukaan nykytilanteessa on välttämätöntä ottaa ’ideologiset silmälasit pois’ ja kaikkien on ’tehtävä myönnytyksiä’. Mutta VAS ja SDP eivät ole ainoastaan ottaneet nenälleen uusliberaalisia silmälaseja, vaan myös päälleen porvarillisen pakkopaidan hyväksyessään vaatimukset budjettitasapainosta ja markkinoiden diktatuurista.

Auto- ja kuljetusalan työntekijäliiton, AKT:n ajojahdissa on nähtävissä, että hallitsevat luokat ovat saaneet tuulta purjeisiinsa. Olivat sitten AKT:n johtajaan kohdistetut syytökset seksuaalisesta hyväksikäytöstä totta tai ei, on selvää, että media ja porvaristo tekevät kaikkensa heikentääkseen yhtä Suomen taistelutahtoisimmista ammattiliitoista.

Sosialistinen Vaihtoehto ja CWI toivovat, että Vasemmistoliiton sisäinen oppositio ja radikaalit ammattiyhdistyshenkilöt kerääntyisivät keskustelemaan järjestäytyneestä vastarinnasta. SAK:a tulisi painostaa ottamaan esimerkkiä Euroopasta, jossa lakkoliikkeet ovat usein ensi askeleenaan mobilisoineet kaikki jäsenensä yhden päivän poliittisiin yleislakkoihin. On myös nostettava kysymys siitä, miten työläiset ja nuoret voivat saada äänensä kuuluville leikkauspolitiikkaa, palkkojen laskemisia ja muita heikennyksiä vastaan. Yksinkertaisesti, tarvitaan uusi taisteleva työväenpuolue.

Sosialistinen Vaihtoehto ja CWI tukevat kaikkia tämänsuuntaisia aloitteita samalla kun painotamme, että tällaisen vastarintaliikkeen sisälle on muodostettava voimakas ja hyvin järjestäytynyt sosialistinen ryhmittymä. Kapitalismin puitteista on turha etsiä ratkaisua kapitalismin kriisille. Karl Marx oli täysin oikeassa selittäessään, että kriisit ovat kapitalistisen järjestelmän elimellinen osa. Koska työläisille ei kapitalismissa makseta valmistamiensa tuotteiden täyttä arvoa, ei heillä myöskään pitemmän päälle ole varaa ostaa niitä takaisin. Kapitalismi on poistettava ja korvattava järjestelmällä, joka ei perustu voittojen saalistamiseen, vaan jossa resurssit jaetaan tarpeiden mukaan, demokraattisen suunnittelun tuloksena. Käytännössä tämä demokraattinen ja sosialistinen politiikka vaatii, että pankit ja suuryritykset valtiollistetaan ja asetetaan työläisten, ammattiyhdistysten, valittujen toimihenkilöiden ja kuluttajien itsensä demokraattisen valvonnan alaisiksi.

Jonas Brännberg

Offensiv (Rättvisepartiet Socialisterna:n, Ruotsin CWI:n viikkolehti) on haastatellut Oulun kaupunginvaltuutettu Juha Tapioa uudesta budjetista. Hänet valittiin kaupunginvaltuustoon Vasemmistoliiton listalta, mutta hän on sittemmin eronnut puolueesta sen käännyttyä yhä jyrkemmin oikealle.

- Mitä mieltä olet uudesta budjetista?

- Se vähentää varoja kaikilla tärkeillä aloilla kuten opetus- sekä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Veroja on nostettu mutta väärällä tavalla. Työläiset ja köyhät saavat maksaa enemmän esimerkiksi korotetun arvonlisäveron myötä. Suurin osa arvonlisäverosta ja sen korotuksesta muodostuu ruuan ALV:sta. Kunnallisvero tulee väistämättä nousemaan valtion vähentäessä kunnille suunnattua valtionosuutta 240 miljoonalla eurolla. Ja kunnallisverohan ei ole progressiivinen kuten valtiollinen vero. Lisäksi uusia leikkauksia on luvassa, kunnilla kun on jo ennestäänkin suuret velkataakat.

- Miten Vasemmistoliitto voi suostua tällaiseen budjettiin?

- He sanovat että ’nyt rikkaat saavat maksaa’. Ne jotka tienaavat yli 100 000 saavat erityisen ’solidarisuusveron’. Kokonaisuuteen nähden tämä vero ei kuitenkaan merkitse mitään, eikä se sitä paitsi ole edes pysyvä. Vasemmistoliiton entinen EU-parlamentaarikko ja taloustutkija Esko Seppänen onkin korostanut, ettei ‘solidaarisuusvero’ koske pääomatuloja kuten esimerkiksi osinkoja ja obligaatioita” Tämä uusi vero tuskin vastaa edellisen hallituksen poistamaa varallisuusveroa. Budjettia puolustellaan myös armeijan leikkauksilla, mutta samalla kun maanpuolustusta leikataankin varustautuu valtio yhä enemmän hyökkäyssodankäyntiin muun muassa ostamalla uusia ohjuksia Yhdysvalloista.

- Mitä sopimus eläkkeistä merkitsee?

- Hallitus on koko ajan puhunut eläkeiän nostamisesta. Nyt SAK, STTK ja Akava ovat myöntyneet eläkeiän nostoon. Osa-aikaeläkkeen ikäraja nousee vuodella ja varhaiseläke lakkautetaan kokonaan vuonna 2014. Myös pääsy niin kutsuttuun eläkeputkeen vaikeutuu. 60 ikävuoden sijaan pidennetty ansiopäivärahakausi koskee jatkosssa vasta 61 vuotta täyttäneitä työttömiä työnhakijoita. Lisäksi työttömyyskorvauksen kestoa lyhennetään sadalla päivällä niiltä, jotka ovat olleet työsuhteessa alle kolme vuotta. Tämä koskettaa erityisesti nuoria työläisiä. Edelleen vähennetään sata korvauspäivää kaikilta työttömiltä, jotka eivät osallistu heille tarjoittuihin niin sanottihin ‘aktivointitoimiin’ kuten kursseille tai palkattomaan työharjoitteluun.

- Onko Vasemmistoliiton sisällä vastustustusta budjettiehdotukselle?

- On, paljonkin. Jotkut hyväksyvät kyllä kaikki hallituksen toimet, mutta oppositio kasvaa kovaa vauhtia. Monet ovat vaatineet hallituksesta eroamista. Esimerkiksi Markus Mustajärvi (VAS:n kansanedustaja. joka erotettiin puolueen eduskuntaryhmästä kieltäydyttyään tukemasta Sixpack-hallitusta) kutsuu budjettiehdotusta täysin oikeutetusti suoraan oikeistopolitiikaksi.

- Miten tavalliset kansalaiset ovat reagoineet leikkauksiin?

- Porvarillinen propaganda leikkauspolitiikan välttämättömyydestä on ollut niin mittavaa ja kestänyt niin kauan etteivät monet osaa odottaa mitään muuta. Monet voivat huonosti eivätkä näe mitään vaihtoehtoa. Vasemmistoliitto tulee kärsimään lokakuun kunnallisvaaleissa.

- Tulevatko Perussuomalaiset käyttämään tyyytymättömyyttä hyväkseen?

- He tulevat yrittämään. Kunnissa, kuten Oulussa, he eivät ole olleet kovin aktiivisia, vaan ovat keskittyneet hyvien välien solmimiseen hallituspuolueiden, varsinkin porvarillisten, kanssa. Valtakunnallisella tasolla Timo Soini voi vetää oppositiolinjaa, vaikkei hänelläkään ole paljoa sanottavaa. On mielenkiintoinen kysymys, tulevatko ihmiset luottamaan Persuihin. Jos he luottavat, se johtuu vaihtoehtojen puutteesta. On myös mahdollista, että äänestysaktiivisuus laskee. Jo nykytilanteessa vain harvat, noin puolet äänioikeutetuita, äänestävät kunnallisvaaleissa. Varsinkin köyhimmät ja nuoriso jättävät usein äänestämättä, koska ovat pettyneet kaikkiin.

Mutta pahimmat epäilykset saivat vahvistuksen hiljattain, kun lista ’Kansallisen Vastarinnan’
jäsenhakemuksista vuoti internetille. Paljastui nimittäin että useita tunnettuja perussuomalaisia poliitikkoja oli hakenut natsilahkon jäsenyyttä.

Yksi heistä on Ulla Pyysalo, kansanedustajan ja puolueen toisen varapuheenjohtajan Juha
Eerolan avustaja, ja puolueen tärkeä toimihenkilö Kymen piirissä. Hän tunnustaa hakeneensa
jäsenyyttä, mutta ei mukamas tiennyt millainen järjestö oli kyseessä. Eerola puolustaa
avustajaansa sanoin ’ei se nyt väärin ole, jos joku hakee jäsenyyttä johonkin.’

Toinen paljastetuista on Tuomas Okkonen, entinen Limingan kunnanvaltuutettu ja puolueen
Oulun piirihallituksen varajäsen. Hän oli sanojensa mukaan humalassa kun lähetti hakemuksen,
ja katui sitä myöhemmin. Hänkään ei toisin sanoen tunnusta olevansa natsi.

Tässä herää tietenkin kysymys, onko humalatila todellakin lieventävä asianhaara kun puhutaan
poliitikoista jotka ovat hakeneet jäsenyyttä natsijärjestöihin, vai eikö se pikemminkin ole vielä enemmän raskauttava tekijä ja todiste sopimattomuudesta? Ja eikös sitä myös sanota, että humalaisilta kuulee totuuden?

On skandaali että puolue jonka johtavilta edustajilta löytyy tällaisia luurankoja kaapista on nyt yksi eduskunnan suurimmista. Syy siihen että näin on voinut käydä on että aidon taistelevan työväenpuolueen puuttuessa kansan tyytymättömyys leikkauspolitiikkaan on kanalisoitunut tueksi Persujen kaltaisille oikeistopopulisteille.

Siksi tässä tilanteessa on tärkeintä että sosialistit yhdessä taistelevat uuden, radikaalin
vasemmistovaihtoehdon rakentamiseksi Suomen politiikassa – sellaisen joka ei osallistu
porvarihallituksiin kuten Sosiaalidemokraatit ja Vasemmistoliitto, vaan selkeästi vastustaa
oikeistopolitiikkaa.

Ainoastaan kehottamalla kaikkia työläisiä yhteiseen kamppailuun voimme lyödä ilmat
oikeistopopulistien ja rasistien valheista, ja siten estää Pyysalon ja Okkosen kaltaisia henkilöitä saamasta vaikutusvaltaa yhteiskunnassa.

Tiistaina kiertueen viimeinen tilaisuus järjestetään Oulussa. Lisäksi marraskuun 3. päivä järjestetään erillinen tilaisuus Helsingissä. Jos haluat auttaa tilaisuuden organisoinnissa voit ottaa yhteyttä info@sosialistit.org.

Eurooppa kapinoi – leikkauksia, keinottelijoita ja kapitalismin kriisejä vastaan
Suoria raportteja työläisten taisteluista ja “indignados”
nuorten kamppailuista Kreikasta, Chilestä, Espanjasta, Britanniasta,
Israelista, Italiasta jne.

Onko Suomi seuraava?
Vasemmistoliitto oikeistohallituksessa: Miten taisteleva
vasemmistolainen vaihtoehto voidaan rakentaa?

Kemi: 16. lokakuuta klo 15.00, Leipätehtaan kahvio, Sankarikatu 7
Tampere: 17. lokakuuta klo 19.00, paikka on viellä avoinna
Oulu: 18. lokakuuta klo 18.30, Kirkkotorin koulutuskeskuksen pienisali,
Asemakatu 5

Järjestää:
Sosialistinen Vaihtoehto
Komitea työväeninternationaalin puolesta (CWI)